Kuinka tehdä steriilistä epästeriili

Central Hospitalissa vietetyn viikon jälkeen Emma ja Janika suuntasivat Katuturan leikkaussaliin, Emilian tehdessä yövuoroja päivystyksessä. Leikkurissa saimme oikein mukavan vastaanoton,vaikka olimme henkisesti varautuneet pahimpaan. Toisin kuin Centralin leikkurissa, meistä oltiin kiinnostuneita ja hoitajat olivat todella avuliaita sekä ystävällisiä. Eli vaikka Katuturan leikkurin puitteet eivät ole verrattavissa Centraliin, tämä ei näkynyt työntekijöissä. Pääsimme hieman enemmän auttamaan esimerkiksi leikkausvalmisteluissa, mutta suurimman osan ajasta olimme tarkkailijoina. Seurasimme muun muassa rinnanpoistoa, suolikiertymän leikkausta, hampaiden poistoa, olkapääleikkausta, lapsen kallomurtuman leikkausta (toiset lapset olivat heittäneet kivellä päähän) ja lonkkaruuvin poistoa.

Lonkkaruuvin poiston piti olla nopeahko toimenpide. Kyseessä oli 14-vuotias poika, joka oli muutamaa kuukautta aikaisemmin leikattu. Leikkauksessa oli laitettu kaksi ruuvia, jotka olivat nyt alkaneet kipeyttämään lonkkaa. Pojan keho oli ilmeisesti reagoinut vierasesineisiin ja aiheuttanut infektion. Antibiootit eivät tehonneet infektioon, joten ruuvit päädyttiin poistamaan. Toisen ruuvin poistaminen osoittautui odotettua vaikeammaksi ruuvin jäädessä jumiin puoleen väliin. Nuori kirurgi yritti kaikin keinoin saada ruuvin liikkumaan ja soitti konsultaatiota monelta eri kollegaltaan. Useamman tunnin yrittämisen jälkeen paikalle saapui kokeneempi ja raamikkaampi kirurgi, joka ronskein ottein sai ruuvin irti muutamassa minuutissa. 

Mieleenpainuvin leikkaus, jota seurasimme, oli ehdottomasti amputaatio. Potilaana oli keski-ikäinen nainen, jolla oli vasemmassa sääressä syöpäkasvain ja jalka amputoitiin polven yläpuolelta. Leikkausta suoritti kaksi kirurgia ja lisäksi mukana oli anestesialääkäri, instrumenttihoitaja sekä muutama muu hoitaja. Leikkaus suoritettiin spinaalipuudutuksessa, jolloin potilas on hereillä leikkauksen ajan. Yhdessä kohtaa luulimme, että potilaalta meni taju, kun hän rupesi yhtäkkiä kuorsaamaan ja syke laski. Anestesialääkäri kuitenkin nukutti potilaan, muun muassa epämiellyttävien leikkauksesta johtuvien hajujen ja äänien takia.

Jalan kudokset ja verisuonet poltettiin kerros kerrokselta diatermian avulla. Lopulta amputaatiokohdassa paistoi vain noin 20cm:n pätkä reisiluuta ja sivuille vedetyt kudokset vain roikkuivat. Näky oli varsin mieleenpainuva. Tämän jälkeen kaivettiin esiin kirurginen käsisaha ja alue valmisteltiin luun sahaamiseen. Potilaan ja leikkaavan kirurgin onneksi paikalle ilmestyi juuri tässä vaiheessa kokeneempi kirurgi. Muutoin luu olisi katkaistu liian alhaalta ja kudokset eivät olisi riittäneet peittämään jäljelle jäävää luuta. Luun sahaaminen oli leikkauksen nopein vaihe, siihen kului vain reilu kymmenen sekuntia. Pohdimme, että mitähän irrotetulle raajalle seuraavaksi tehdään ja vastauksen saimme nopeammin kuin luulimmekaan, kun hoitaja kirjaimellisesti heitti jalan roskakoriin. Jotta näky ei olisi muuten ollut tarpeeksi hämmentävä, raajasta aloin tirskumaan verta ympäriinsä heiton seurauksena. Tilanne aiheutti hoitajien keskuudessa hilpeyttä, mutta kirurgi ärähti hoitajille muistuttaen, että nyt ollaan töissä. Harmittavasti meillä ei ole kuvia amputaation vaiheista, koska meitä kiellettiin ottamasta puhelimia mukaan leikkaussaliin ja kunnioitimme pyyntöä, vaikka kaikilla muilla tuntui kyllä olevan puhelimet jatkuvasti esillä.

Suomen leikkuriin verrattuna, ainoa selkeästi samanlainen hoitajan työnkuva on instrumenttihoitajalla, joka avustaa kirurgeja erilaisten leikkausinstrumenttien kanssa. Instrumenttihoitaja on yleensä leikkauksen ainoa steriili hoitaja ja hän myös valmistelee steriilit pöydät ja työvälineet. Muiden hoitajien roolit jäivät meille hieman arvoitukseksi, sillä esimerkiksi usein selkeää valvovaa hoitajaa ei ollut, vaan hoitajat istuivat eripuolilla leikkaussalia ja räpläsivät puhelimiaan. Pyydettäessä he hakivat leikkauksessa tarvittavia välineitä muualta. Hoitajat eivät tuntuneet ottavan juurikaan vastuuta potilaan elintoimintojen seuraamisessa. Kirurgiseen tarkistuslistaan emme ikävä kyllä törmänneet kuin kerran, ja silloinkin sitä vaati kirurgi, eikä kukaan hoitajista tiennyt mistä moisen listan voisi löytää. Tarkistuslistan läpikäynti jäi siis vain haaveeksi.

Täällä käsite steriili on hieman erilainen kuin Suomessa ja tämä näkyy jo steriilien käsineiden pukemisessa. Leikkaussalien ovet ovat avoimina koko leikkauksen ajan ja salissa käy pyörimässä sinne täysin kuulumattomia ihmisiä. Vain osa leikkaussalissa olevista ihmisistä käytti maskeja ja saman maskin kanssa pyörittiin salista toiseen. Välillä maski roikkui kaulalla ja muistutti enemmän ruokalappua kuin suojainta. Leikkausalueen desinfioinnista meillä olisi myös muutama sananen sanottavana, mutta voitte vain kuvitella.

Lattiassa oleva punainen kaistale osoittaa leikkaussalin "steriilin" alueen alkamisen. 

Ammattietiikan puuttumiseen olemme törmänneet jo aiemminkin, mutta leikkurissa se sai ihan uuden ulottuvuuden. Menimme avustamaan juuri leikatun potilaan siirtämisessä leikkauspöydältä sänkyyn. Leikkauksen ohessa potilaalle oli asetettu dreeni eli laskuputki päähän. Dreenin tarkoitus oli poistaa leikkausalueelta ylimääräistä nestettä, jotta esimerkiksi haava paranee nopeammin ja infektioilta vältyttäisiin. Siirron aikana dreeni luiskahti pois paikoiltaan. Anestesialääkäri yhdessä hoitajien kanssa pohdiskeli, että mistäs tämä letku oikein tipahti. Dreeni päätettin laittaa uudella haavasidoksella kiinni päähän, jotta se näyttäisi siltä, että se on siellä missä pitäisikin. Anestesialääkärin kommentti "tämä dreeni on varmaan vaan hengaillut täällä sidoksen alla" kruunasi tilanteen. 

Vaikka törmäsimme useisiin mieltä askarruttaviin tapauksiin, viikko Katuturan leikkurissa oli kokonaisuudessaan miellyttävä kokemus. Saimme viikosta taas uusia kokemuksia ja näkökulmia, emmekä vaihtaisi sitä mistään hinnasta, edes leikkuriharjoitteluun Suomessa. ;) Sarkasmia(ko?)

Emilia teki kolme yövuoroa päivystyksessä parin suomalaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Yövuoroissa riitti alkuillasta paljon tapahtumia, mutta aamuyön viimeiset tunnit olivat melko hiljaisia. Yövuoroista jäi mieleen muutama tilanne. Alkuillasta meille tuli eloton 1-vuotias potilas ambulanssilla. Hänet vietiin suoraan elvytyshuoneeseen. Lapsi oli oksennellut ja ripuloinut monta päivää ja tämän seurauksena mennyt huonoon kuntoon. Lapsi elvytettiin ja hän jäi hengityskoneeseen kytkettynä odottamaan leikkaukseen pääsyä. Lapsen tila kuitenkin romahti uudestaan ja elvytys aloitettiin jälleen. Lasta elvytettiin yhteensä neljä kertaa, kunnes viimeisen kerran jälkeen lääkäri totesi, että mitään ei ole tehtävissä. Itselleni kyseinen elvytys oli ensimmäinen lapsen elvytys ja ensimmäinen kerta, kun pääsin osallistumaan hengityksen avustamiseen ventiloimalla. Elvytyksestä jäi mieleen myös erään hoitajan välinpitämättömyys. Annettujen lääkkeiden kirjaamisen sijaan, hän koki tarpeellisemmaksi selata Facebookkia puhelimellaan.

Edellä mainitun tapauksen jälkeen olimme ulkona viettämässä taukoa. Päivystyksen eteen ajoi pikkubussi, jossa etupenkillä oli eloton mies. Kuskin mukaan mies oli mennyt elottomaksi noin 40 km ennen sairaalaa. Mies siirrettiin pikkubussista elvytyshuoneeseen, jossa lääkäri totesi hänet kuolleeksi eikä elvytystä aloitettu. Pääsimme osallistumaan vainajan laittoon ja saimme huomata, että paikalliset hoitajat eivät paljon kunnioittaneet vainajaa, vaan repivät ja riuhtoivat häntä. Vainajan laiton lopputulos oli kuitenkin hieman samankaltainen kuin Suomessa ja omaiset päästettiin jättämään hyvästit. Tämän jälkeen vainaja siirrettiin pieneen varastohuoneeseen, josta ruumis tultaisiin myöhemmin noutamaan.

Seuraavaan yövuoroon saavuttuamme pääsimme keskelle hätäleikkausta, joka oli muuttunut elvytystilanteeksi. Kyseessä oli reilu parikymppinen nainen, kenelle oli tehty keisarinleikkaus korkean verenpaineen ja raskausmyrkytyksen vuoksi. Lapsi oli ehtinyt hätäleikkauksesta huolimatta kuolla kohtuun. Naiselta poistettiin kohtu ja hän jäi vuotamaan runsaasti. Nainen sai toistuvia verensiirtoja, mutta vertakin oli tarjolla vain rajallinen määrä. Leikkaus saatiin kuitenkin suoritettua loppuun ja naisen tila tuli vakaammaksi. Tila kuitenkin romahti äkkiä ja elvytys aloitettiin uudelleen. Naista elvytettiin useaan otteeseen illan aikana, viimeisin kerta tuloksetta.

Viimeisestä yövuorosta saimme poliisiautokyydin takaisin majapaikkaamme. Olemme täällä ollessa tutustuneet paikallisiin, joista yksi on poliisi. Hänellä oli hiljainen työvuoro, joten hän tarjoutui kuljettamaan meidät sairaalalta, jotta meidän ei tarvinnut odottaa taksia yövuoron päätteeksi.

- Emma, Janika & Emilia

Cape Town

Helmikuun alussa lähdin kahden suomalaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa kohti Etelä-Afrikkaa ja Kapkaupunkia. Keskiviikkona iltapäivällä hyppäsimme Intercape-bussiin, johon olimme ostaneet matkaliput etukäteen. Bussin perässä oli suuri peräkärry, johon matkalaukkumme laitettiin. Bussimatkan pituudeksi kerrottiin 21 tuntia, josta 3 tuntia kuluu Namibian ja Etelä-Afrikan välisellä rajalla erinäisiin passi- sekä matkatavaratarkastuksiin. Nämä tarkastukset pitivät sisällään passin leimauksia, poliisin tekemän passin aitouden tarkastuksen, koko bussin läpivalaisun sekä satunnaisia laukkutarkastuksia.

Tästäkään matkasta emme selvinneet ilman pieniä ongelmia. Noin kolme tuntia ennen Kapkaupunkia keskellä viinin viljelyaluetta bussimme perässä olevan peräkärrymme akseli hajosi ja jouduimme pysähtymään tien varteen. Onneksi saimme irrotettua rikkinäisen peräkärryn ja pääsimme jatkamaan matkaamme.

Torstai-iltapäivästä pääsimme perille Kapkaupunkiin. Bussiasemalta hyppäsimme paikallisen taksin kyytiin, joka vei meidät hostelliimme. Majoituimme 91 Loop Street nimisessä hostellissa, joka sijaitsi Kapkaupungin keskustassa. Kolmen yön majoitus maksoi noin 50 euroa per henkilö. Olimme melko väsyneitä lähes vuorokauden mittaisen bussimatkan jäljiltä, joten ensimmäisenä päivänä lähinnä tutustuimme kävellen hostellimme lähialueeseen. Kävimme myös kiertelemässä Bo-Kaap -nimisessä kaupungin osassa, joka sijaitsee vuorenrinteessä ja on tunnettu värikkäistä taloistaan.

Bo-Kaap

Bo-Kaap

Toisena päivänä lähdimme heti aamupalan jälkeen kohti satamaa ja Robben Islandille kulkevaa lauttaa. Robben Island on Etelä-Afrikan rannikolla sijaitseva vankilasaari, jossa pidettiin poliittisia vankeja ja esimerkiksi Nelson Mandela vietti siellä 18 vuotta elämästään. Saarella meidät istutettiin täyteen ahdettuun bussiin, joka lähti kiertelemään ympäri saarta oppaan kertoessa tarinoita saarella tuomiotaan suorittaneista vangeista. Bussikierroksen lopuksi pääsimme vierailemaan yhden rakennuksen sisällä sekä näkemään Nelson Mandelan sellin.

Nelson Mandelan vankiselli

Robben Islandin jälkeen otimme paikallisen taksin ja suunnistimme kohti Pöytävuorta. Matkalla Pöytävuorelle taksikuskimme onnistui kolhaisemaan tien vieressä parkissa ollutta autoa niin, että autosta irtosi peili. Kuskimme ei pysähtynyt katsomaan autoon tulleita vaurioita, vaan kaasutti pois paikalta. Pääsimme Pöytävuoren alatasanteelle, kunnes meitä kohtasi jälleen epäonni. Pöytävuoren huipulle menevä kaapelihissi oli suljettu kovan tuulen vuoksi eikä aukeaisi enää samana päivänä. Koimme pienen pettymyksen ja päätimme tulla seuraavana päivänä yrittämään uudestaan. Päätimme lähteä kokeilemaan paikallisen Hard Rock cafen valikoimia. Hard Rock cafe sijaitsee Camps Baylla, joka on erityisesti ulkomaalaisten keskuudessa suosittu lomailukohde. Vietimme aikaa Camps Baylla auringonlaskuun asti, jonka jälkeen palasimme hostelliimme.

Camps Bay

Lauantaiaamuna meidät haettiin hostellimme edestä pikkubussilla ja lähdimme Boulders Beachille katsomaan pingviineitä. Kuljettajamme ajoi vuoristojen ja rantojen halki ja maisemat olivat kuin postikortista. Noin puolentoista tunnin matkan jälkeen olimme perillä Boulders Beachilla. Kyseisellä rannalla elää monen tuhannen pingviinin yhdyskunta, joita pääsee katselemaan aidatuilta kävelyreiteiltä pientä pääsymaksua vastaan. 

Lauantai-iltapäivällä menimme kokeilemaan uudestaan onneamme Pöytävuoren suhteen. Tällä kertaa kaapelihissi oli käytössä ja pääsimme ylös Pöytävuorelle. Pöytävuori on yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Näkymät Pöytävuoren huipulta olivat upeat. Huipulla oli myös kahvila sekä matkamuistomyymälä, joissa tietenkin vierailimme. Takaisin alas lähtiessämme jonotimme kaapelihissiin lähes tunnin ajan. Jonottaessamme emme tajunneet auringon petollisuutta ja ihomme paloikin auringosta. Vihdoin alas selvittyämme suuntasimme jälleen Hard Rock cafeen. Pimeän tultua palasimme hostelliimme.

Kaapelihissi Pöytävuoren huipulle

Sunnuntaiaamuna alkoi paluumatka takaisin Windhoekiin. Tällä kertaa tiesimme, mikä meillä olisi edessä rajalle päästyämme. Rajamuodollisuudet sujuivat melko samalla tavalla kuin menomatkalla, paitsi tällä kertaa jokaisen matkustajan ruumiinlämpö mitattiin koronaviruksen varalta. Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaamme rajalta ilman sen suurempia ongelmia. Takaisin Windhoekissa olimme noin 9 aikaan maanantaiaamuna.

- Emilia

Seven steps before death

Yhden viikon harjoittelustamme suoritimme Central Hospitalissa, joka on toinen Windhoekissa sijaitseva julkinen sairaala. Centralia pidetään Katuturan sairaalaan verrattuna vähän parempana sairaalana. Suurimmat erot verrattuna Katuturan sairaalaan olivat meidän mielestämme siisteydessä ja sisäilmassa sekä välineiden, esimerkiksi neulojen saatavuudessa. Myös osa laitteista oli uudempia ja toimivampia kuin Katuturassa.

Toivoimme pääsevämme näkemään Central Hospitalin päivystyksen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut siitä syystä, että päivystys oli kokonaan suljettu yhden koronavirusepäilyn vuoksi, mikä oli hyvin mielenkiintoista. Vielä mielenkiintoisemman asiasta teki se, että tapaus varmistui vääräksi hälytykseksi ja silti päivystystä ei avattu ainakaan viikkoon. Toinen huvittava asia, jota ihmettelimme koko viikon, oli teipeillä käyttökieltoon merkitty hissi. Hissi oli toimiva ja ovet aukesivat normaalisti. Hissin kohtalo selkisi meille viikon lopulla, kun paikalliset hoitajat kertoivat meille hississä kuljetetusta Lassa-kuumeisesta potilaasta. Lassa-kuumehan on ebolan kaltainen verenvuotokuume, mutta hyvä, että sentään hissi oli teipein eristetty. 😅

Aloitimme viikkomme leikkaussalista, jossa vietimme kaksi päivää. Leikkuri oli silmäämme nykyaikaisen oloinen. Odotuksemme Centralin leikkuria kohtaan olivatkin aika korkealla, sillä olemme kuulleet sen olevan kehuttu paikka. Vastaanotto osastolla ei kuitenkaan ollut kovin lämmin, joten se hieman latisti ensivaikutelmaa. Kahden siellä vietetyn päivän aikana saimme kurjaa kohtelua osalta hoitajista. Onneksi osastolta löytyi muutama oikein avuliaskin hoitaja ja myös useat kirurgit ja lääkärit ottivat meidät mukavasti huomioon. Pääsimme seuraamaan muun muassa kohdun ja munasarjojen poistoa, aivoleikkausta, sydänleikkausta ja silmäoperaatiota. Leikkauspotilaina oli niin lapsia kuin aikuisia ja monilta erikoisaloilta. Leikkauksia oli mielenkiintoista seurata, mutta muuta tekemistä osastolla ei juurikaan ollut meille opiskelijoille. 

Kolme viimeistä päivää Central Hospitalissa vietimme kahdella eri lastenosastolla. Toinen näistä lastenosastoista oli julkinen ja toinen yksityinen. Oli mukavaa päästä näkemään konkreettiset erot julkisen ja yksityisen puolen palveluissa. Yksityisellä lastenosastolla seinät oli maalattu värikkäästi lapsille sopivaan tyyliin, eli osasto oli visuaalisesti hienon näköinen. Huoneista löytyi myös telkkareita, joista lapset saivat katsella ohjelmia. Sänkyjä oli varattu niin, että äideilläkin oli hyvät mahdollisuudet nukkua ja lakanat vaihdettiin aamulla, mikäli tarvetta oli. Potilaiden kohtaaminen henkilökunnan toimesta oli myös kunnioittavampaa ja kohteliaampaa, kuin julkisella puolella. Yksi suuri ero oli myös se, että yksityisellä puolella saimme hyvää ohjausta ja muutenkin henkilökunta oli meille todella ystävällistä.

Julkisen puolen lastenosastolta jäi myös hyvät vaikutelmat, vaikkei se yksityisen osaston veroinen ollutkaan. Monet äidit joutuivat esimerkiksi nukkumaan penkeillä, sillä tilaa ja sänkyjä ei ollut riittävästi. Hoitajat ottivat meidät hyvin huomioon ja opastivat meitä tarpeen tullen. Tekemistä meille ei kauhean paljon riittänyt, sillä osastolla oli tarpeettoman paljon paikallisia opiskelijoita. Osa ajasta kului siis vain istuskellessa, mutta esimerkiksi kirjaamista pääsimme harjoittelemaan. Kummallakin osastolla pistimme merkille, että äidit ovat kokoajan läsnä lastensa hoidossa, eivätkä hoitajat oikeastaan puutu lasten niin sanottuun perushoitoon ollenkaan.

Sunnuntaina 16.2 lähdimme Da Viljoeen vaeltamaan. Meitä oli Janika, Emma ja kaksi suomalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Emilia oli juuri ollut päivystyksessä yövuoroissa eikä siksi lähtenyt aamulla mukaamme. Vuokraisäntämme ja muutama aiempi vaihdossa ollut sairaanhoitajaopiskelija suositteli Daan Viljoen kansallispuistoa, jossa on mahdollisuus vaeltaa eri pituisia reittejä ja nähdä samalla monia eläimiä luonnollisessa elinympäristössään. Meillä ei ollut sunnuntaiksi muuta tekemistä, joten päätimme lähteä vaeltamaan.

Valitsimme suositellun 9 kilometrin lenkin ja sovimme, että vuokraisäntämme hakee meidät kolmen tunnin kuluttua, sillä tämä aika lenkkiin yleensä menee. Heti alussa näimmekin ison lauman strutseja aivan kävelypolun vieressä. Lähdimme tarpomaan päättäväisinä polkua pitkin eteenpäin ja onneksemme päivä oli hiukan pilvisempi, eikä aurinko porottanut suoraan niskaamme. Näimme alkumatkasta myös lauman paviaaneja ja kauempaa vuorelta ihailimme alhaalla keskenään leikkiviä pahkasikoja. Tunnelma oli korkealla ja odotukset loppuvaellukselta suuret.

Reilun 3 kilometrin vaelluksen jälkeen, päätimme pitää pienen tauon, sillä viileämmästä säästä huolimatta vaeltaminen oli raskasta. Maasto oli nimittäin pehmeää ja täynnä pieniä kiviä. Istuessamme liuskekivillä, naureskelimme tyttöjen kanssa, että paikka näyttää juuri sellaiselta, missä käärmeet voisivat viihtyä. Vettä naamariin, reput selkään ja matka jatkui.

Kapean polun vuoksi kuljimme jonossa. Janika edellä, perässään Emma ja kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa Sini ja Laura. Matkaa olimme taittaneet äänekkäästi noin 100 metriä pysähdyksen jälkeen, kunnes Janika huomasi puolen metrin päässä itsestään vasemmalla puolella olevan jotain risukossa. Kepin näköinen puukappale lähti nousemaan pystyasentoon ja avaamaan suutaan, jolloin Janika tajusi samantien mistä on kyse ja pystyi vain järkytykseltään huutamaan: "Ei vi**u, käärme"! Janikan huudon jälkeen Emma näki samantien myös käärmeen maassa luikertelevan vartalon. Paniikki valtasi koko joukon ja huudon siivittäminä lähdimme juoksemaan takaisinpäin minkä jaloistamme pääsimme, taaksemme katsomatta. Paniikin vallassa Emma tiputti juoksun aikana aurinkolasins, Laura kännykkänsä ja Janika juoksi tietämättään piikkipensaan läpi. Vasta kun pysähdyimme pidemmällä, alkoi kaikille shokin keskellä valkenemaan, mitä juuri tapahtui. Olimme melko varmoja, että olimme juuri olleet Afrikan yhden pelätyimmän käärmeen, mustamamban vieressä ja selvinneet kohtaamisesta ilman puremaa. Keskustelimme ryhmän kesken käärmeen koosta ja yritimme pohtia mitä ihmettä nyt teemme seuraavaksi.

Hetken aikaa olimme varmoja, että säikähdyksissämme tulimme liioitelleeksi käärmeen kokoa. Emma meni varovasti korjaamaan aurinkolasinsa talteen ja Laura kännykkänsä. Järkytys oli sen verran kova, että pohdimme voimmeko jatkaa matkaa vai olisiko vain turvallisempaa lähteä takaisinpäin. Siinä aikamme pohdittuamme, huomasimme että polkua ylittää samainen käärme. Kylmänhikisinä tuijotimme, kuinka yli kaksimetrinen mustamamba vetäytyy vähin elein kauemmas meistä ja ajattelimme, että jos emme ota siitä edes kaukaa kuvaa, ei kukaan usko meitä. Nähtyämme mamban vielä uudelleen, päätös lähteä takaisinpäin varmistui. Janika pystyi hetken aikaa kävelemään edessä, mutta pian jalat alkoivat tuntua raskailta ja mieli jalkojakin raskaammalta. Tajuntaan rupesi todella kovin iskemään ajatus siitä, miten huonosti olisi käynyt, jos käärme olisi ehtinyt puremaan.

Olimme ajoissa takaisin lähtöpisteessä ja soitimme vuokraisäntämme hakemaan. Kerroimme hänelle, mitä meille oli tapahtunut ja hetken aikaa tuntui ettei hän uskonut kertomaamme. Yritimme kaikki kertoa tilanteen omasta näkökulmastamme ja näyttää ottamaamme kuvaa mambasta. Vuokraisäntämme on jo vuosia vienyt Da Viljoeen ihmisiä, eikä kukaan ole ikinä aiemmin törmännyt käärmeisiin. No, kerta se oli ensimmäinenkin. Ja toisaalta, ennen vaellusta Emma vitsaili, että tahtoisi nähdä käärmeen luonnossa, mutta näin jälkikäteen katui sanojaan. Porteilla, poistuessamme Da Viljoenista, kerroimme puiston henkilökunnalle mitä olimme nähneet ja kokeneet. Arvelumme vahvistui oikeaksi, kyseessä oli todella mustamamba. Portilla meille kerrottiin tämän käärmeen olevan rauhallinen, mutta tilastojen ja meidän kokemamme mukaan se oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Mustamamba onkin paikallisten kesken pelätty ja sen pureman jälkeen ihmisen uskotaan pystyvän ottamaan vain seitsemän askelta, ennenkuin kaatuu maahan. Vuokra-isäntämme yritti lopuksi lohduttaa vieläkin kauhusta jäykkänä olevaa Janikaa ja totesi: " Tästä saat siistin tarinan kerrottavaksi kotona. Ajattele niin että harva ihminen on kokenut mustamambaa yhtä läheltä kuin sinä, ilman että on kuollut pian sen jälkeen." Emma taas sai käskyn olla loppureissun ajan vain hiljaa ja hymyillä, jotta ei tuottaisi enää yhtään huonoa onnea.

PS. Ja tämä tarina on muuten taivahan tosi.

PPS. Emma sai tänään vihdoin ja viimein viisumin.

- Emma, Emilia & Janika

Etosha

Eräänä viikonloppuna teimme kolmen päivän reissun Etoshan kansallispuistoon safarin merkeissä. Matkaan lähdimme viiden aikaan aamulla 10 norjalaisen sairaanhoitajaopiskelijan ja Waltersien kanssa pikkubussilla ja henkilöautolla. Pysähdyimme menomatkalla pienessä leipomossa aamupalalla Outjo-kylässä. Matka Etoshaan kesti pysähdyksineen noin 6 tuntia.

Perillä Etoshassa olimme ennen puoltapäivää. Ajelimme ympäriinsä ja toivoimme näkevämme mahdollisimman paljon eri eläimiä. Ensimmäisenä päivänä eläinten näkeminen oli hieman haastavaa, sillä edellisinä päivinä oli satanut vettä ja vesi oli juomapaikkojen sijaan tiellä. Kahtena seuraavana päivänä näimme kuitenkin mahtavan määrän eri eläimiä. Jos lapsena Leijonakuningas -elokuvaa katsoessaan on haaveillut näkevänsä ja kokevansa Afrikan luonnon villieläimineen, niin Etosha teki näistä haaveista totta. Koko viikonlopun aikana näimme elefantteja, kirahveja, seeproja, sarvikuonoja, täplähyeenoja, pahkasikoja, keihäsantilooppeja, hyppyantilooppeja, kuduja, strutseja, flamingoja, mangusteja ja yhden leijonan.

Etoshassa majoituimme Halali-nimisellä leirintäalueella teltoissa. Leirintäalueiden yhteydessä on pieni kauppa, uima-allas sekä ravintola. Waltersit tekivät meille ruuat leirintäalueen nuotiopaikoilla. Kansallispuiston alueella on useita muitakin leirintäalueita, joissa jokaisessa on eläinten juomapaikka. Kävimme molempina iltoina ihailemassa lähinnä maisemia juomapaikoilla, sillä meidän tuurillamme ainoat paikalle osuneet eläimet olivat antilooppeja. Aiemmat opiskelijat taas kertoivat nähneensä parhaimmillaan lauman elefantteja auringonlaskun aikaan juomapaikalla. Yhtenä iltana ruokaillessamme leirintäalueellamme vieraili haisunäätä, joka oli tullut ruokavarkaisiin.

Paluumatkalla epäonni seurasi meitä jälleen. Pikkubussistamme puhkesi rengas. Pysähdyimme vaihtamaan vararengasta tien laitaan ja tämän jälkeen jatkoimme matkaa krokotiilifarmille. Sisäänpääsymaksu farmille oli 90 NAD, joka tekee noin 7 euroa. Farmilla on paljon eri ikäisiä krokotiileja sekä muutamia maakilpikonnia. Farmilla on mahdollista päästä koskettamaan krokotiilin poikasia ja ottamaan kuva niiden kanssa, mutta me emme tätä tehneet, sillä emme menisi koskemaan krokotiileja luonnossakaan. Kierroksen pitäjä kertoi, että pienet krokotiilit stressaantuvat liiallisesta ihmisten koskettelusta ja lopettavat kasvamisen. Farmilla pääsi myös halutessaan maistamaan krokotiilin lihaa ja ostamaan erilaisia krokotiilista tehtyjä tuotteita, kuten laukkuja ja vöitä. Emilia maistoi krokotiilin lihaa, mutta hänen mielestään maku ei ollut mitenkään erityinen, vaan se maistui lähinnä vaalealta kalalta. Mielestämme kyseinen paikka ei tarjonnut mitään erityisen mieleenpainuvaa.

Krokotiilifarmilta lähdettyämme pääsimme noin 60 km päähän lähimmän kaupungin ohi, kunnes pikkubussin rengas puhkesi uudestaan. Pysähdyimme jälleen tien reunaan. Tällä kertaa vararengas olikin jumissa, joten emme voineet käyttää sitä. Vaihdoimme renkaan pikkubussistamme peräkärryymme. Tämän jälkeen jouduimme palaamaan peräkärryn ja rikkinäisen renkaan kanssa edelliseen kaupunkiin. Onneksi saimme kyseisestä kaupungista vararenkaan. Vararenkaan turvin pääsimme vihdoinkin takaisin Windhoekiin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti olla iltapäivällä perillä Windhoekissa, mutta loppujen lopuksi olimmekin takaisin majapaikassamme hieman ennen puolta yötä.

Viikonlopulle tuli hintaa noin 5000 NAD, joka tekee noin 350 euroa. Waltersien kautta matkan tekeminen oli edullisempaa kuin monien muiden safareja järjestävien firmojen kautta.

- Emma, Emilia & Janika