Tanssilattialla

Harjoittelumme Katuturan sairaalassa on alkanut. Ensimmäinen päivä oli "tutustumispäivä", jolloin kiertelimme pikaisesti osastot läpi sisterin johdolla (naispuolisia sairaanhoitajia kutsutaan täällä nimellä sister). Ensivaikutelmat sairaalasta olivat juuri sellaiset, kuin olimme osanneet odottaa lukemamme ja kuulemamme perusteella. Sisätilat olivat likaisia, tavaroita lojui joka puolella ja eritteet tuoksahtivat vahvasti. Huomasimme myös heti, että kielellisiä ongelmia on varmasti luvassa, sillä jo työvuoroja suunniteltaessa jouduimme useasti korjaamaan väärinymmärryksiä. 

Koska harjoittelu vieraassa kulttuurissa olisi muuten liian helppoa, meidät päätettiin erottaa heti ensimmäisessä työvuorossa toisistamme. Emma aloitti vuoronsa "dressing roomissa", jossa pääasiassa hoidetaan haavoja ja annetaan erilaisia injektioita. Suurimmaksi ongelmaksi Emmalle osoittautui se, että hän ei ymmärtänyt paikallisten epäselvästä ja hiljaisesta puheesta juuri mitään. Emma tyytyi siis vain katselemaan ja kysymään jokaisen lauseen jälkeen "mitä, voitko toistaa?".

Janika aloitti vuoronsa "emergencyssä", eli hätäensiavussa. Tätä pistettä kutsutaan tanssilattiaksi, sillä potilaita ja toimintaa riittää muidenkin pisteiden edestä. Janikan onneksi pisteellä oli myös toinen suomalainen sairaanhoitajaopiskelija, jota ilman Janika olisi ottanut ensimmäisen lennon takaisin kotisuomeen. Tästä voikin siis päätellä Janikan ensimmäisen päivän tuntemukset. 

Emilian ensimmäinen harjoittelupäivä kului ''surgeryssä'', johon tulee leikkausta odottavat potilaat. Emilian päivä meni paikallista toimintaa sivusta seuraten ja ihmetellen. Onneksi paikallinen opiskelija ja lääkäri kertoivat hieman, mitä milloinkin tapahtuu ja mistä tarvikkeita löytyy. Emilialla oli kuitenkin ongelmia ymmärtää paikallisten käyttämiä sanoja ja lyhenteitä, joten ensimmäisen päivän jäljiltä päälimmäiseksi tunteeksi jäi hämmennys.

Yhdeksi isoksi ongelmaksi osoittautui käsinkirjoitetut terveyspassit, joista pitäisi osata tulkita potilaan koko terveyshistoria. Kun selaili kiireessä terveyspassia (iso nivaska epäselviä papereita) ja yritti hieman paremmin ymmärtää potilaan kokonaistilannetta, tuli aikamoinen ikävä sähköistä terveysjärjestelmää. Lisäksi päänvaivaa tuottivat paikalliset opiskelijat, huono aseptiikka, käytetyt neulat paikoissa, joissa ei uskoisi niiden olevan sekä tarvikkeiden, kommunikaation ja järjestelmällisyyden puute. Kommunikaatiovaikeuksia on ollut erityisesti vain afrikaansia tai muuta paikallista kieltä puhuvien potilaiden kanssa. 

Törmäsimme myös erääseen suomalaiseen opiskelijaan, joka oli altistunut pistotapaturmalle. Hän oli avustanut paikallista hoitajaa kanyloinnissa ja hoitaja oli vahingossa pistänyt häntä käytetyllä neulalla. Opiskelija oli verikokeiden ja lääkärissä käynnin jälkeen saanut HIV-estolääkkeen, sillä kyseistä neulaa oli käytetty potilaaseen, jolla todettiin myöhemmin HIV-tartunta. Tämä tapaus kertoo hyvin neulojen käsittelystä ja säilytyksestä. Tapaus järkytti meitä ja olemme olleet hyvin varovaisia neulojen kanssa tämän kuultuamme.

Ensimmäinen kokonainen harjoitteluviikko on nyt takana. Tähän mennessä olemme jo nähneet paljon tilanteita, joihin ei Suomessa kovin helposti törmää. Kirkkaasti mieleemme on jäänyt muutama mielenkiintoinen tapaus. 

Nuori mieshenkilö oli tullut auton töytäisemäksi ja häneltä oli murtunut ranne sekä jalka. Potilas odotti istuen vuoroaan noin puolentoista tunnin ajan. Lääkäri määräsi Janikaa valmistelemaan injektiona annettavan kipulääkkeen. Hoitaja pisti injektion potilaan pakaraan. Noin minuutin kuluttua lääkkeen annosta, hoitaja käski potilaan nousta ylös ja lähteä omatoimisesti kävelemään röntgeniin ilman mitään apuvälineitä. 

Emilian ollessa yövuorossa päivystykseen saapui sekava mieshenkilö. Mies ei meinannut pysyä lainkaan aloillaan eikä totellut hoitajien käskyjä olla rauhassa. Sen sijaan, että olisi annettu rauhoittavaa lääkettä, hoitaja haki sideharsoa, jolla sitoi potilaan jalat sängyn päätyyn. Tämän jälkeen hoitaja sitoi potilaan kädet pään yläpuolelle kiinni sänkyyn, potilaan ilmaistessa hyvinkin selkeästi asennon olevan epämukava. Näin suomalaisen näkökulmasta käsien ja varsinkin olkapäiden asento näytti varsin kivuliaalta.

Emma törmäsi nuorehkoon mieshenkilöön, joka vääntelehti vuoteessa tuskaisen oloisesti ja hänen tajunnan tasonsa oli hieman alentunut. Hoitaja määräsi potilaalta otettavan EKG:n. Laitetta lähdettiin hakemaan toiselta puolelta sairaalaa. EKG-käyrän ottamisessakin meni hetken aikaa, sillä paikalliset opiskelijat eivät olleet varmoja, miten laitetta käytetään. EKG:stä ei monen ihmisen pitkän aikaa kestäneen ihmettelyn jälkeenkään löytynyt mitään poikkeavaa. Potilas vietiin hätäensiapupisteelle ja vasta tässä vaiheessa potilaalta mitattiin happisaturaatio, josta selviää veren happipitoisuus. Happisaturaatio oli 71, eli selkeästi alentunut ja potilaalle annettiin lisähappea. Vasta lisähapen saamisen jälkeen, potilaan levoton vääntelehtiminen loppui. 

Näin jälkiviisaana voi sanoa, että ei ehkä olisi kannattanut aloittaa harjoittelua suoraan päivystyksestä. Alkuhämmennyksen jälkeen olemme kuitenkin alkaneet sopeutua päivä päivältä paremmin tähän hyvin erilaiseen sairaalaympäristöön. Olemme hyväksyneet sen tosiasian, että emme voi muokata paikallisten tapaa tehdä hoitotyötä, mutta voimme itse noudattaa parhaamme mukaan koulussa oppimiamme asioita.

Sairaalan ulkopuolinen elämä on aiheuttanut myös hieman päänvaivaa. Viisumiasiat eivät ole vieläkään ratkenneet. Lisäksi meinasimme joutua keskellä kirkasta päivää vaatekaupassa asioidessamme varkauden uhreiksi. Kolme epäilyttävästi käyttäytyvää miestä lähestyi Janikaa yrittäen piirittää häntä ja saada hänen huomionsa muualle, yhden yrittäessä kopeloida laukkua. Janika tajusi nopeasti, että mistä on kyse ja kutsui Emmaa napakasti. Kaupan vartija oli huomannut myös kolmikon aikeet ja tuli varoittamaan meitä. Kolmikko poistui kaupasta, mutta jäivät kadulle kaupan ulkopuolelle kulkemaan edestakaisin isommalla porukalla. Joukko poistui paikalta jonkin ajan kuluttua ja pääsimme ilman ongelmia turvallisesti taksiin, joka vei meidät kotiin.

Olemme myös tutustuneet hollantilaisiin, amerikkalaisiin ja norjalaisiin opiskelijoihin. Olemme käyneet heidän kanssaan muun muassa Joe's Beerhousessa juhlistamassa yhden hollantilaisen syntymäpäiviä. Viikonloppuna kävimme ruoka- ja juomafestivaaleilla Country clubilla. Iltamme jatkui hyvässä seurassa kasinon kautta yökerhoon.

- Emma, Emilia ja Janika

Slummien miljonäärit?

Reilu viikko takana oleskelua Windhoekissa. Emme ole vielä päässeet aloittamaan harjoitteluamme Katuturan sairaalassa, sillä olemme odottaneet tarvittavia papereita ministeriöstä. Tänään pääsimme kuitenkin vihdoin käymään yliopistolla tapaamassa Louisaa, joka koordinoi harjoitteluamme täällä päässä. Harjoittelumme starttaa keskiviikkona tutustumiskierroksella sairaalassa ja sen jälkeen pääsemme sopimaan osastoista, joilla suoritamme harjoittelun. Keskiviikkona saamme toivottavasti myös viisumiasiat päätökseen. 

Odotellessamme asioiden etenemistä olemme ehtineet käydä kokeilemassa suosittua Joe's Beer House -ravintolaa muiden suomalaisten sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa. Kyseinen ravintola on kuuluisa siitä, että se tarjoaa erilaisten villieläinten lihoja aina seeprasta ja hyppyantiloopista krokotiiliin. Jos näin erikoiset annokset eivät maistu, listalta löytyy myös tavallisempia vaihtoehtoja, kuten härkää ja kanaa. Eräässä toisessa ravintolassa ruokaillessamme, huomasimme, että juomalaseja ei oltu tiskattu edellisten jäljiltä, vaan ainoastaan huuhdeltu veden alla. Useissa paikoissa kannattaakin ehkä juoda suoraan tölkistä tai pullosta, kuten mekin teimme. 

Lähialueen ostoskeskukset ovat myös tulleet tutuiksi. Ne ovat hyvin saman tyyppisiä kuin Suomessa ja monissa liikkeissä esimerkiksi vaatteet ovat vain hieman halvempia Suomen hintaluokkaan verrattuna. Opiskelijabudjettiin sopivampia kohteita olivat National Museum of Namibia ja Christuskirsche, joihin pääsee ilmaiseksi.

Waltersit tarjoutuivat kiertoajelun merkeissä esittelemään meille Katuturan eri alueita. Katutura on Windhoekissa sijaitseva slummialue. Slummialueella ihmiset asuvat pellistä tehdyissä taloissa. Asumuksia on tiiviisti vieretysten ja niitä riittää silmän kantamattomiin. Yksi näistä peltitaloista on Home of Good Hope, josta kerromme myöhemmin lisää siellä vierailtuamme. Aloimme miettimään ääneen, kuinkahan paljon Katuturan alueella asuu ihmisiä. Paikallisten ihmisten arviot asukasmäärästä olivat jotain 70 000 - 400 000 ihmisen välillä. Todellisen ihmismäärän laskeminen on haastavaa, sillä laskenta täällä tapahtuu niin, että laskija vain kysyy ovenraosta asukasmäärän, joka ei välttämättä lainkaan pidä paikkaansa. Asukas voi kertoa luvuksi kaksi, vaikka todellisuudessa se voi olla jopa kaksikymmentä. Tämän takia luotettavia tilastoja ei ole olemassa.

Kiertoajelumme ensimmäinen etappi oli "Windhoekin järvi", joka on paikallisten suosima illanviettopaikka. Meitä kehoitettiin välttämään kyseistä aluetta, etenkin pimeän aikaan, sillä riski tulla ryöstetyksi on suuri. "Windhoekin järven" vesi on joskus aikoinaan ollut juomakelpoista, mutta nykyisin se ei kelpaa edes uimavedeksi, koska vesi on hyvin saastunutta.

Pysähdyimme myös Oshetu Community Marketissa, joka oli käytännössä torin kaltainen ulkoilmamarketti. Siellä tarjoillaan suosittua, vahvasti maustettua lihaa suoraan grillistä. Meidän ensivaikutelmamme paikasta oli hyvinkin hämmentynyt. Sisäänastuttuamme meitä varoitettiin astumasta lehmien päiden päälle. Silloin katsoimme toisiamme kysyvästi ja pohdimme mitä ihmeen lehmän päitä. Asia selkeni meille hyvinkin pian kun huomasimme lattialla todella olevan irtonaisia lehmien päitä, jalkoja sekä suolenpätkiä. Kuuma ilma yhdistettynä lihassa pörrääviin kärpäsiin ja huonoon käsihygieniaan ei nostattanut ruokahalua, ei edes taloutemme kaikkiruokaiselle Emmalle. Siispä tällä kertaa emme uskaltautuneet maistamaan mitään torin antimia, mutta vuokraisäntämme vannotti meitä maistamaan näitä afrikkalaisia herkkuja ensi kerralla. Toisin sanoen emme aio ikinä palata Oshetu Community Markettiin. ;) 

Pääsääntöisesti päivämme ovat kuitenkin kuluneet uima-altaalla aurinkoa ottaen. Loikoilu on alkanut kyllästyttämään viikon kuluessa. Rehellisesti sanottuna olisimme toivoneet, että harjoittelumme olisi alkanut jo viime viikolla. Odottelun myötä olemme oppineet ymmärtämään käsitettä "african time" hieman paremmin. Meillä on ollut jopa NIIN tylsää, että olemme tehneet koulutehtäviä iltaisin. Illan viileys on onneksi myös mahdollistanut Janikalle ja Emmalle kuntoilun talon omalla ulkosalilla. Olemme kylläkin saaneet vuokraisännältämme useita kehoituksia lopettaa urheilu sen vaarallisuuden vuoksi ja ottamaan mieluummin olutta. Ai niin, jos jostain meidät suomalaiset täällä tunnetaan niin siitä, että me kaikki tykkäämme kaljasta.

Ps: Saimme hyvän suosituksen afrikkalaisesta oluesta, joka maistuu aivan Karhulta. Ihan heti ei siis iske koti-ikävä.

- Janika, Emilia & Emma

Three months.. Or ten days?

Terveisiä Namibiasta! 

Kuten blogin nimestä huomaa, paikallinen kieli afrikaans on jo hallussa.

Kolmen kuukauden mittainen reissumme Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin on alkanut. Jaamme blogissa kokemuksiamme työharjoittelustamme Katuturan sairaalassa sekä arjestamme täällä. Matka Suomesta tänne kesti lähes 19 tuntia, mukaanlukien välilasku Dohassa. Valitsimme lentoyhtiöksi Qatar Airwaysin, joka oli positiivinen yllätys. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan, henkilökunta oli ystävällistä ja nälkää ei tarvinnut nähdä. Saavuimme perille lauantaina 4.1. aamupäivällä.

Ensimmäiset vastoinkäymiset Namibiassa kohtasimme jo Hosea-Kutakon lentokentällä. Lähdimme matkaan väliaikaisten opiskeluviisumien kanssa, sillä pysyvät viisumimme eivät ehtineet tulla ennen lähtöä. Yritimme helpottaa asiointiamme viisumeiden tarkastuspisteellä menemällä kaikki kolme yhdessä saman virkailijan luokse. Virkailija epäili meitä alaikäisiksi ja kerrottua ikämme, käski kahden meistä palata takaisin jonoon, jolloin jäimme monttu auki ihmettelemään mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopulta olimme kaikki eri virkailijan luona yrittämässä epätoivoisesti selittää viisumiemme tilannetta. Lopputuloksena yksi meistä sai koko harjoittelun ajalle viisumileiman ja kaksi meistä vain kymmenen päivää aikaa hankkia pysyvän viisumin.

Päästyämme ulos lentokentältä, paikalliset taksikuskit olivat tarjoamassa taksikyytejä hyvin tungettelevasti, ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Onneksi kuitenkin löysimme nopeasti meitä vastassa olevan Waltersin isäntäperheen ja automatka kohti majapaikkaamme alkoi. Olimme matkasta hyvin uupuneita, mutta onneksi isäntäperhe oli ymmärtäväinen.

Ensimmäiset päivät täällä ovat menneet lähinnä lepäillessä ja ihmetellessä uuden kulttuurin tapoja. Lisäksi aloimme selvittämään viisumiasioita ja onneksemme asia lähti etenemään jo tänään eli toivo viisumin saannin suhteen elää vielä vahvana.

Huomasimme nopeasti englannin kielen taitomme olevan aika ruosteessa, sillä paikalliset lapsetkin puhuvat parempaa englantia kuin me, mutta onneksi he ovat nauraen lohduttaneet, että meillä on vielä kolme kuukautta aikaa treenata. Tarpeellisten asioiden hoitaminen englanniksi on kuitenkin luonnistunut hyvin.

Paikalliset ihmiset eivät ole kovinkaan asiakaspalveluhenkisiä ja he eivät juuri hymyile takaisin. Isäntäperheemme ja heidän tuttavansa ovat kuitenkin antaneet afrikkalaisista erittäin ystävällisen ja auttavaisen kuvan. Waltersit ovat pyyteettömästi auttaneet viisumiongelmien ja käytännön asioiden hoidossa sekä pitäneet huolta turvallisuudestamme.

- Janika, Emilia & Emma