Swakopmund

Vietimme yhden viikonlopun Swakopmundissa, Namibian länsirannikolla neljän muun suomalaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Reissun meille järjesti vuokraisäntämme liikekumppani, joka tarjosi myös loistavaa matkaseuraa. Lähdimme matkaan perjantaina aamuyöstä ja perille saavuimme viitisen tuntia myöhemmin. Matkalla pysähdyimme tankkaamaan auton sekä itsemme. Majapaikkana Swakopmundissa meillä oli oikein viihtyisä ja tilava loma-asunto, joka sijaitsi aivan merenrannan läheisyydessä. Kyytien, majoituksen ja ruokailujen yhteishinnaksi muodostui 3000 NAD, mikä on euroissa noin 190. Tämän lisäksi maksoimme tietysti aktiviteetit erikseen.

Perjantaina perille päästyämme söimme kevyesti lounasta ja lähdimme mönkijäsafarille keskelle aavikkoa. Ajelut kestivät noin kolme tuntia ja lisäksi pääsimme samalla reissulla laskemaan liukureilla dyyniä alas. Hiekkalaskuissa sai mukavat vauhdit, vaikkakin hiekkaa löytyi sen jälkeen joka paikasta. Aavikkomaisemat olivat vaikuttavat ja meillä oli ajellessakin hyvin aikaa ihastella dyynejä, sillä vauhti oli melko hidas. Oppailla taisi olla pientä luottamuspulaa meidän ajotaitoja kohtaan. 😂 Vasta loppumatkasta saimme ajella vähän vauhdikkaammin. Perjantai-iltana meillä oli pöytävaraus Brewer & Butcher -ravintolassa, jota voimme lämpimästi suositella kaikille, sillä ruoka oli herkullista.

Lauantaina aamupalan jälkeen suuntasimme Walvis Bayhin, joka on noin 40 kilometrin päässä Swakopmundista. Siellä ohjelmassa oli meriristeily pienellä paatilla. Näimme risteilyn aikana valtavan määrän hylkeitä, jotka köllöttelivät rantahiekalla ja uiskentelivat aivan veneen vieressäkin. Saimme myös yhden ihmisiin tottuneen hylkeen vierailulle veneen reunalle. Hylkeiden lisäksi näimme flamingoja ja pelikaaneja, sekä neljä delfiiniä, jotka niin ikään uiskentelivat pitkän aikaa veneen lähettyvillä. Veneellä meille tarjoiltiin paikallisia herkkuja, ostereita kera kuohuviinin. Myös muuta suupalaa oli tarjolla, sillä ihan kaikille osterit eivät uponneet. 

Swakopmundiin palattuamme, Emma ja Emilia lähtivät kokeilemaan, miltä tuntuu hypätä laskuvarjolla. Tässä kohtaa muut tytöt suuntasivat baarikierrokselle. Ennen varsinaista hyppyä kävimme jonkinlaisella toimistolla täyttämässä kaavakkeita (joita emme jaksaneet lukea ennen allekirjoittamista) ja maksamassa hypyn. Hintaa hypylle kolmen kilometrin korkeudesta, 30 sekunnin vapaapudotuksella tuli 3800 NAD (240e). Lisäksi hinta sisälsi neljän minuutin mittaisen videon ja 70 valokuvaa. Etenkin videota katselemalla on jälkikäteen hauska palata hypyn tunnelmiin. Laskuvarjolla hyppääminen oli meidän molempien mielestä mahtava ja unohtumaton kokemus. Itse lentokoneesta tiputtautuminen pelotti todella paljon ja kädet tärisivät adrenaliiniryöpystä vielä kauan maahan laskeutumisen jälkeenkin. Maisemat olivat lentokoneesta ja ilmasta katsottuna upeat. Lauantai-iltaa vietimme majoituspaikassamme grilliruokaa ja olutta nautiskellen.

Sunnuntaina ennen paluumatkaa ajelimme jälleen Walvis Bayhin, jossa teimme pienen urheilusuorituksen kiipeillessämme maailman seitsemänneksi suurimman dyynin päälle. Dyne 7 on 383 metriä korkea ja sen päälle voi kavuta loivempaa tai "vähän" jyrkempää reittiä. Ihan omaa tyhmyyttämme valitsimme tietysti jyrkän reitin ja tunsimme tämän jaloissamme sekä keuhkoissamme. Eteneminen oli kirjaimellisesti kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Välillä jopa tuntui, että etenimme vain yhden askeleen eteen ja kolme taakse. Vitsailimme kiivetessämme, että ainoa mikä olisi saanut matkan taittumaan vauhdikkaammin, olisi ollut mustamamba. Tämän huvin jälkeen hiekkaa oli jälleen joka paikassa. Dyynin päällä kiitos seisoi, me emme. Hetken maisemia ihmeteltyämme, muistimme, että alaskin olisi päästävä. Alastulossa tyyli oli vapaa, mutta pakollinen ja näimmekin tyylikkäitä variaatioita aina juoksemisesta kierimiseen.

- Emma, Emilia & Janika

Kuinka tehdä steriilistä epästeriili

Central Hospitalissa vietetyn viikon jälkeen Emma ja Janika suuntasivat Katuturan leikkaussaliin, Emilian tehdessä yövuoroja päivystyksessä. Leikkurissa saimme oikein mukavan vastaanoton,vaikka olimme henkisesti varautuneet pahimpaan. Toisin kuin Centralin leikkurissa, meistä oltiin kiinnostuneita ja hoitajat olivat todella avuliaita sekä ystävällisiä. Eli vaikka Katuturan leikkurin puitteet eivät ole verrattavissa Centraliin, tämä ei näkynyt työntekijöissä. Pääsimme hieman enemmän auttamaan esimerkiksi leikkausvalmisteluissa, mutta suurimman osan ajasta olimme tarkkailijoina. Seurasimme muun muassa rinnanpoistoa, suolikiertymän leikkausta, hampaiden poistoa, olkapääleikkausta, lapsen kallomurtuman leikkausta (toiset lapset olivat heittäneet kivellä päähän) ja lonkkaruuvin poistoa.

Lonkkaruuvin poiston piti olla nopeahko toimenpide. Kyseessä oli 14-vuotias poika, joka oli muutamaa kuukautta aikaisemmin leikattu. Leikkauksessa oli laitettu kaksi ruuvia, jotka olivat nyt alkaneet kipeyttämään lonkkaa. Pojan keho oli ilmeisesti reagoinut vierasesineisiin ja aiheuttanut infektion. Antibiootit eivät tehonneet infektioon, joten ruuvit päädyttiin poistamaan. Toisen ruuvin poistaminen osoittautui odotettua vaikeammaksi ruuvin jäädessä jumiin puoleen väliin. Nuori kirurgi yritti kaikin keinoin saada ruuvin liikkumaan ja soitti konsultaatiota monelta eri kollegaltaan. Useamman tunnin yrittämisen jälkeen paikalle saapui kokeneempi ja raamikkaampi kirurgi, joka ronskein ottein sai ruuvin irti muutamassa minuutissa. 

Mieleenpainuvin leikkaus, jota seurasimme, oli ehdottomasti amputaatio. Potilaana oli keski-ikäinen nainen, jolla oli vasemmassa sääressä syöpäkasvain ja jalka amputoitiin polven yläpuolelta. Leikkausta suoritti kaksi kirurgia ja lisäksi mukana oli anestesialääkäri, instrumenttihoitaja sekä muutama muu hoitaja. Leikkaus suoritettiin spinaalipuudutuksessa, jolloin potilas on hereillä leikkauksen ajan. Yhdessä kohtaa luulimme, että potilaalta meni taju, kun hän rupesi yhtäkkiä kuorsaamaan ja syke laski. Anestesialääkäri kuitenkin nukutti potilaan, muun muassa epämiellyttävien leikkauksesta johtuvien hajujen ja äänien takia.

Jalan kudokset ja verisuonet poltettiin kerros kerrokselta diatermian avulla. Lopulta amputaatiokohdassa paistoi vain noin 20cm:n pätkä reisiluuta ja sivuille vedetyt kudokset vain roikkuivat. Näky oli varsin mieleenpainuva. Tämän jälkeen kaivettiin esiin kirurginen käsisaha ja alue valmisteltiin luun sahaamiseen. Potilaan ja leikkaavan kirurgin onneksi paikalle ilmestyi juuri tässä vaiheessa kokeneempi kirurgi. Muutoin luu olisi katkaistu liian alhaalta ja kudokset eivät olisi riittäneet peittämään jäljelle jäävää luuta. Luun sahaaminen oli leikkauksen nopein vaihe, siihen kului vain reilu kymmenen sekuntia. Pohdimme, että mitähän irrotetulle raajalle seuraavaksi tehdään ja vastauksen saimme nopeammin kuin luulimmekaan, kun hoitaja kirjaimellisesti heitti jalan roskakoriin. Jotta näky ei olisi muuten ollut tarpeeksi hämmentävä, raajasta aloin tirskumaan verta ympäriinsä heiton seurauksena. Tilanne aiheutti hoitajien keskuudessa hilpeyttä, mutta kirurgi ärähti hoitajille muistuttaen, että nyt ollaan töissä. Harmittavasti meillä ei ole kuvia amputaation vaiheista, koska meitä kiellettiin ottamasta puhelimia mukaan leikkaussaliin ja kunnioitimme pyyntöä, vaikka kaikilla muilla tuntui kyllä olevan puhelimet jatkuvasti esillä.

Suomen leikkuriin verrattuna, ainoa selkeästi samanlainen hoitajan työnkuva on instrumenttihoitajalla, joka avustaa kirurgeja erilaisten leikkausinstrumenttien kanssa. Instrumenttihoitaja on yleensä leikkauksen ainoa steriili hoitaja ja hän myös valmistelee steriilit pöydät ja työvälineet. Muiden hoitajien roolit jäivät meille hieman arvoitukseksi, sillä esimerkiksi usein selkeää valvovaa hoitajaa ei ollut, vaan hoitajat istuivat eripuolilla leikkaussalia ja räpläsivät puhelimiaan. Pyydettäessä he hakivat leikkauksessa tarvittavia välineitä muualta. Hoitajat eivät tuntuneet ottavan juurikaan vastuuta potilaan elintoimintojen seuraamisessa. Kirurgiseen tarkistuslistaan emme ikävä kyllä törmänneet kuin kerran, ja silloinkin sitä vaati kirurgi, eikä kukaan hoitajista tiennyt mistä moisen listan voisi löytää. Tarkistuslistan läpikäynti jäi siis vain haaveeksi.

Täällä käsite steriili on hieman erilainen kuin Suomessa ja tämä näkyy jo steriilien käsineiden pukemisessa. Leikkaussalien ovet ovat avoimina koko leikkauksen ajan ja salissa käy pyörimässä sinne täysin kuulumattomia ihmisiä. Vain osa leikkaussalissa olevista ihmisistä käytti maskeja ja saman maskin kanssa pyörittiin salista toiseen. Välillä maski roikkui kaulalla ja muistutti enemmän ruokalappua kuin suojainta. Leikkausalueen desinfioinnista meillä olisi myös muutama sananen sanottavana, mutta voitte vain kuvitella.

Lattiassa oleva punainen kaistale osoittaa leikkaussalin "steriilin" alueen alkamisen. 

Ammattietiikan puuttumiseen olemme törmänneet jo aiemminkin, mutta leikkurissa se sai ihan uuden ulottuvuuden. Menimme avustamaan juuri leikatun potilaan siirtämisessä leikkauspöydältä sänkyyn. Leikkauksen ohessa potilaalle oli asetettu dreeni eli laskuputki päähän. Dreenin tarkoitus oli poistaa leikkausalueelta ylimääräistä nestettä, jotta esimerkiksi haava paranee nopeammin ja infektioilta vältyttäisiin. Siirron aikana dreeni luiskahti pois paikoiltaan. Anestesialääkäri yhdessä hoitajien kanssa pohdiskeli, että mistäs tämä letku oikein tipahti. Dreeni päätettin laittaa uudella haavasidoksella kiinni päähän, jotta se näyttäisi siltä, että se on siellä missä pitäisikin. Anestesialääkärin kommentti "tämä dreeni on varmaan vaan hengaillut täällä sidoksen alla" kruunasi tilanteen. 

Vaikka törmäsimme useisiin mieltä askarruttaviin tapauksiin, viikko Katuturan leikkurissa oli kokonaisuudessaan miellyttävä kokemus. Saimme viikosta taas uusia kokemuksia ja näkökulmia, emmekä vaihtaisi sitä mistään hinnasta, edes leikkuriharjoitteluun Suomessa. ;) Sarkasmia(ko?)

Emilia teki kolme yövuoroa päivystyksessä parin suomalaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Yövuoroissa riitti alkuillasta paljon tapahtumia, mutta aamuyön viimeiset tunnit olivat melko hiljaisia. Yövuoroista jäi mieleen muutama tilanne. Alkuillasta meille tuli eloton 1-vuotias potilas ambulanssilla. Hänet vietiin suoraan elvytyshuoneeseen. Lapsi oli oksennellut ja ripuloinut monta päivää ja tämän seurauksena mennyt huonoon kuntoon. Lapsi elvytettiin ja hän jäi hengityskoneeseen kytkettynä odottamaan leikkaukseen pääsyä. Lapsen tila kuitenkin romahti uudestaan ja elvytys aloitettiin jälleen. Lasta elvytettiin yhteensä neljä kertaa, kunnes viimeisen kerran jälkeen lääkäri totesi, että mitään ei ole tehtävissä. Itselleni kyseinen elvytys oli ensimmäinen lapsen elvytys ja ensimmäinen kerta, kun pääsin osallistumaan hengityksen avustamiseen ventiloimalla. Elvytyksestä jäi mieleen myös erään hoitajan välinpitämättömyys. Annettujen lääkkeiden kirjaamisen sijaan, hän koki tarpeellisemmaksi selata Facebookkia puhelimellaan.

Edellä mainitun tapauksen jälkeen olimme ulkona viettämässä taukoa. Päivystyksen eteen ajoi pikkubussi, jossa etupenkillä oli eloton mies. Kuskin mukaan mies oli mennyt elottomaksi noin 40 km ennen sairaalaa. Mies siirrettiin pikkubussista elvytyshuoneeseen, jossa lääkäri totesi hänet kuolleeksi eikä elvytystä aloitettu. Pääsimme osallistumaan vainajan laittoon ja saimme huomata, että paikalliset hoitajat eivät paljon kunnioittaneet vainajaa, vaan repivät ja riuhtoivat häntä. Vainajan laiton lopputulos oli kuitenkin hieman samankaltainen kuin Suomessa ja omaiset päästettiin jättämään hyvästit. Tämän jälkeen vainaja siirrettiin pieneen varastohuoneeseen, josta ruumis tultaisiin myöhemmin noutamaan.

Seuraavaan yövuoroon saavuttuamme pääsimme keskelle hätäleikkausta, joka oli muuttunut elvytystilanteeksi. Kyseessä oli reilu parikymppinen nainen, kenelle oli tehty keisarinleikkaus korkean verenpaineen ja raskausmyrkytyksen vuoksi. Lapsi oli ehtinyt hätäleikkauksesta huolimatta kuolla kohtuun. Naiselta poistettiin kohtu ja hän jäi vuotamaan runsaasti. Nainen sai toistuvia verensiirtoja, mutta vertakin oli tarjolla vain rajallinen määrä. Leikkaus saatiin kuitenkin suoritettua loppuun ja naisen tila tuli vakaammaksi. Tila kuitenkin romahti äkkiä ja elvytys aloitettiin uudelleen. Naista elvytettiin useaan otteeseen illan aikana, viimeisin kerta tuloksetta.

Viimeisestä yövuorosta saimme poliisiautokyydin takaisin majapaikkaamme. Olemme täällä ollessa tutustuneet paikallisiin, joista yksi on poliisi. Hänellä oli hiljainen työvuoro, joten hän tarjoutui kuljettamaan meidät sairaalalta, jotta meidän ei tarvinnut odottaa taksia yövuoron päätteeksi.

- Emma, Janika & Emilia