Yhden viikon harjoittelustamme suoritimme Central Hospitalissa, joka on toinen Windhoekissa sijaitseva julkinen sairaala. Centralia pidetään Katuturan sairaalaan verrattuna vähän parempana sairaalana. Suurimmat erot verrattuna Katuturan sairaalaan olivat meidän mielestämme siisteydessä ja sisäilmassa sekä välineiden, esimerkiksi neulojen saatavuudessa. Myös osa laitteista oli uudempia ja toimivampia kuin Katuturassa.
Toivoimme pääsevämme näkemään Central Hospitalin päivystyksen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut siitä syystä, että päivystys oli kokonaan suljettu yhden koronavirusepäilyn vuoksi, mikä oli hyvin mielenkiintoista. Vielä mielenkiintoisemman asiasta teki se, että tapaus varmistui vääräksi hälytykseksi ja silti päivystystä ei avattu ainakaan viikkoon. Toinen huvittava asia, jota ihmettelimme koko viikon, oli teipeillä käyttökieltoon merkitty hissi. Hissi oli toimiva ja ovet aukesivat normaalisti. Hissin kohtalo selkisi meille viikon lopulla, kun paikalliset hoitajat kertoivat meille hississä kuljetetusta Lassa-kuumeisesta potilaasta. Lassa-kuumehan on ebolan kaltainen verenvuotokuume, mutta hyvä, että sentään hissi oli teipein eristetty. 😅
Aloitimme viikkomme leikkaussalista, jossa vietimme kaksi päivää. Leikkuri oli silmäämme nykyaikaisen oloinen. Odotuksemme Centralin leikkuria kohtaan olivatkin aika korkealla, sillä olemme kuulleet sen olevan kehuttu paikka. Vastaanotto osastolla ei kuitenkaan ollut kovin lämmin, joten se hieman latisti ensivaikutelmaa. Kahden siellä vietetyn päivän aikana saimme kurjaa kohtelua osalta hoitajista. Onneksi osastolta löytyi muutama oikein avuliaskin hoitaja ja myös useat kirurgit ja lääkärit ottivat meidät mukavasti huomioon. Pääsimme seuraamaan muun muassa kohdun ja munasarjojen poistoa, aivoleikkausta, sydänleikkausta ja silmäoperaatiota. Leikkauspotilaina oli niin lapsia kuin aikuisia ja monilta erikoisaloilta. Leikkauksia oli mielenkiintoista seurata, mutta muuta tekemistä osastolla ei juurikaan ollut meille opiskelijoille.
Kolme viimeistä päivää Central Hospitalissa vietimme kahdella eri lastenosastolla. Toinen näistä lastenosastoista oli julkinen ja toinen yksityinen. Oli mukavaa päästä näkemään konkreettiset erot julkisen ja yksityisen puolen palveluissa. Yksityisellä lastenosastolla seinät oli maalattu värikkäästi lapsille sopivaan tyyliin, eli osasto oli visuaalisesti hienon näköinen. Huoneista löytyi myös telkkareita, joista lapset saivat katsella ohjelmia. Sänkyjä oli varattu niin, että äideilläkin oli hyvät mahdollisuudet nukkua ja lakanat vaihdettiin aamulla, mikäli tarvetta oli. Potilaiden kohtaaminen henkilökunnan toimesta oli myös kunnioittavampaa ja kohteliaampaa, kuin julkisella puolella. Yksi suuri ero oli myös se, että yksityisellä puolella saimme hyvää ohjausta ja muutenkin henkilökunta oli meille todella ystävällistä.
Julkisen puolen lastenosastolta jäi myös hyvät vaikutelmat, vaikkei se yksityisen osaston veroinen ollutkaan. Monet äidit joutuivat esimerkiksi nukkumaan penkeillä, sillä tilaa ja sänkyjä ei ollut riittävästi. Hoitajat ottivat meidät hyvin huomioon ja opastivat meitä tarpeen tullen. Tekemistä meille ei kauhean paljon riittänyt, sillä osastolla oli tarpeettoman paljon paikallisia opiskelijoita. Osa ajasta kului siis vain istuskellessa, mutta esimerkiksi kirjaamista pääsimme harjoittelemaan. Kummallakin osastolla pistimme merkille, että äidit ovat kokoajan läsnä lastensa hoidossa, eivätkä hoitajat oikeastaan puutu lasten niin sanottuun perushoitoon ollenkaan.
Sunnuntaina 16.2 lähdimme Da Viljoeen vaeltamaan. Meitä oli Janika, Emma ja kaksi suomalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Emilia oli juuri ollut päivystyksessä yövuoroissa eikä siksi lähtenyt aamulla mukaamme. Vuokraisäntämme ja muutama aiempi vaihdossa ollut sairaanhoitajaopiskelija suositteli Daan Viljoen kansallispuistoa, jossa on mahdollisuus vaeltaa eri pituisia reittejä ja nähdä samalla monia eläimiä luonnollisessa elinympäristössään. Meillä ei ollut sunnuntaiksi muuta tekemistä, joten päätimme lähteä vaeltamaan.
Valitsimme suositellun 9 kilometrin lenkin ja sovimme, että vuokraisäntämme hakee meidät kolmen tunnin kuluttua, sillä tämä aika lenkkiin yleensä menee. Heti alussa näimmekin ison lauman strutseja aivan kävelypolun vieressä. Lähdimme tarpomaan päättäväisinä polkua pitkin eteenpäin ja onneksemme päivä oli hiukan pilvisempi, eikä aurinko porottanut suoraan niskaamme. Näimme alkumatkasta myös lauman paviaaneja ja kauempaa vuorelta ihailimme alhaalla keskenään leikkiviä pahkasikoja. Tunnelma oli korkealla ja odotukset loppuvaellukselta suuret.
Reilun 3 kilometrin vaelluksen jälkeen, päätimme pitää pienen tauon, sillä viileämmästä säästä huolimatta vaeltaminen oli raskasta. Maasto oli nimittäin pehmeää ja täynnä pieniä kiviä. Istuessamme liuskekivillä, naureskelimme tyttöjen kanssa, että paikka näyttää juuri sellaiselta, missä käärmeet voisivat viihtyä. Vettä naamariin, reput selkään ja matka jatkui.
Kapean polun vuoksi kuljimme jonossa. Janika edellä, perässään Emma ja kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa Sini ja Laura. Matkaa olimme taittaneet äänekkäästi noin 100 metriä pysähdyksen jälkeen, kunnes Janika huomasi puolen metrin päässä itsestään vasemmalla puolella olevan jotain risukossa. Kepin näköinen puukappale lähti nousemaan pystyasentoon ja avaamaan suutaan, jolloin Janika tajusi samantien mistä on kyse ja pystyi vain järkytykseltään huutamaan: "Ei vi**u, käärme"! Janikan huudon jälkeen Emma näki samantien myös käärmeen maassa luikertelevan vartalon. Paniikki valtasi koko joukon ja huudon siivittäminä lähdimme juoksemaan takaisinpäin minkä jaloistamme pääsimme, taaksemme katsomatta. Paniikin vallassa Emma tiputti juoksun aikana aurinkolasins, Laura kännykkänsä ja Janika juoksi tietämättään piikkipensaan läpi. Vasta kun pysähdyimme pidemmällä, alkoi kaikille shokin keskellä valkenemaan, mitä juuri tapahtui. Olimme melko varmoja, että olimme juuri olleet Afrikan yhden pelätyimmän käärmeen, mustamamban vieressä ja selvinneet kohtaamisesta ilman puremaa. Keskustelimme ryhmän kesken käärmeen koosta ja yritimme pohtia mitä ihmettä nyt teemme seuraavaksi.
Hetken aikaa olimme varmoja, että säikähdyksissämme tulimme liioitelleeksi käärmeen kokoa. Emma meni varovasti korjaamaan aurinkolasinsa talteen ja Laura kännykkänsä. Järkytys oli sen verran kova, että pohdimme voimmeko jatkaa matkaa vai olisiko vain turvallisempaa lähteä takaisinpäin. Siinä aikamme pohdittuamme, huomasimme että polkua ylittää samainen käärme. Kylmänhikisinä tuijotimme, kuinka yli kaksimetrinen mustamamba vetäytyy vähin elein kauemmas meistä ja ajattelimme, että jos emme ota siitä edes kaukaa kuvaa, ei kukaan usko meitä. Nähtyämme mamban vielä uudelleen, päätös lähteä takaisinpäin varmistui. Janika pystyi hetken aikaa kävelemään edessä, mutta pian jalat alkoivat tuntua raskailta ja mieli jalkojakin raskaammalta. Tajuntaan rupesi todella kovin iskemään ajatus siitä, miten huonosti olisi käynyt, jos käärme olisi ehtinyt puremaan.
Olimme ajoissa takaisin lähtöpisteessä ja soitimme vuokraisäntämme hakemaan. Kerroimme hänelle, mitä meille oli tapahtunut ja hetken aikaa tuntui ettei hän uskonut kertomaamme. Yritimme kaikki kertoa tilanteen omasta näkökulmastamme ja näyttää ottamaamme kuvaa mambasta. Vuokraisäntämme on jo vuosia vienyt Da Viljoeen ihmisiä, eikä kukaan ole ikinä aiemmin törmännyt käärmeisiin. No, kerta se oli ensimmäinenkin. Ja toisaalta, ennen vaellusta Emma vitsaili, että tahtoisi nähdä käärmeen luonnossa, mutta näin jälkikäteen katui sanojaan. Porteilla, poistuessamme Da Viljoenista, kerroimme puiston henkilökunnalle mitä olimme nähneet ja kokeneet. Arvelumme vahvistui oikeaksi, kyseessä oli todella mustamamba. Portilla meille kerrottiin tämän käärmeen olevan rauhallinen, mutta tilastojen ja meidän kokemamme mukaan se oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Mustamamba onkin paikallisten kesken pelätty ja sen pureman jälkeen ihmisen uskotaan pystyvän ottamaan vain seitsemän askelta, ennenkuin kaatuu maahan. Vuokra-isäntämme yritti lopuksi lohduttaa vieläkin kauhusta jäykkänä olevaa Janikaa ja totesi: " Tästä saat siistin tarinan kerrottavaksi kotona. Ajattele niin että harva ihminen on kokenut mustamambaa yhtä läheltä kuin sinä, ilman että on kuollut pian sen jälkeen." Emma taas sai käskyn olla loppureissun ajan vain hiljaa ja hymyillä, jotta ei tuottaisi enää yhtään huonoa onnea.
PS. Ja tämä tarina on muuten taivahan tosi.
PPS. Emma sai tänään vihdoin ja viimein viisumin.
- Emma, Emilia & Janika
Hei!
VastaaPoistaOn teillä ollut taas viikko....😮 Ensin on ollut hyviä ja huonoja kokemuksia sairaalamaailmasta ja varsinkin hoitajista. Ikävää, että teitä kohdellaan huonosti hoitajien toinesta. Pääsitte ainakin kokemaan erilaisia leikkauksia, ja näkemään myös toista sairaalaa.
Luontoretki sai ikävän käänteen, ja olen erittäin kiitollinen, että selvisitte säihdyksellä. En olisi halunnut äidin pahimman painajaisen toteutuvan ikävän puhelinsoiton merkeissä. En olisi myöskään halunnut ystävän joutuvan kokemaan jotain niin kauheaa kuin ystävän kuoleman. Tämä oli erittäin hyvä muistutus siitä, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Koskaan ei voi olla liian huoleton vieraassa ympäristössä. Toivottavasti ikävät yllätykset ovat nyt tässä, sillä niitä teillä on ollut jo riittämiin.
Nauttikaa matkasta, toistenne seurasta, uusista kokemuksista ja mahtavista maisemista. Olkaa toistenne tukena ja turvana!💖
Muistakaa että
Elämä on tässä ja nyt. Nauti siitä, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä.