Sossusvlei ja kotimatka

Viimeinen meidän niin sanottu turistireissu suuntautui Sossusvleihin. Lähdimme matkaan kolmen muun suomalaisen, sekä isäntämme ja hänen liikekumppaninsa kanssa. Majoituimme leirintäalueella teltoissa ja totuttuun tapaan miehet kokkailivat meille herkulliset ruuat matkan ajan. Matkamme alkoi aikaisin perjantaiaamuna ja palasimme takaisin lauantai-iltana. Ajomatka yhteen suuntaan kesti pysähdyksineen noin kuusi tuntia. 

Näiden kahden päivän aikana ehdimme käydä ihastelemassa Sesriem kanjonia, Deadvleita eli dyynien keskellä sijaitsevaa kuolleiden puiden aluetta, kiipeämään Dune 45:n päälle nauttimaan auringonlaskusta ja heräämään aikaisin näköalapaikalle kokemaan upea auringonnousu. Sossusvleissä maisemat olivat kyllä ihan huikeat. Lisäksi tietysti nautiskelimme tunnelmallisesta iltanuotiosta ja tähtitaivaasta. Tunnelmaa latistivat vain myrkyllinen skorpioni, joka yritti kipittää telttaamme ja ovela kettu, joka tunkeili leirintäalueellemme niin ikään. Pidemmittä puheitta, tässä kuvia Sossusvlein reissulta... 

Emilia kävi pariin kertaan syömässä paikallisten suosimaa kapanaa parin sairaanhoitajaopiskelijan ja paikallisten kanssa. Kapana oli naudanlihaa, joka valmistettiin alusta loppuun paikan päällä. Naudanlihaan kuuluu mausteseos ja sen kanssa syödään usein tuoretta salsaa ja leipää, kuten mekin teimme. Kapana oli ehdottomasti parasta lihaa, mitä olen ikinä maistanut! Vaikkakin suomalaisen silmään maassa lojuvat lehmän päät ja lehmän paloittelu kirveellä suoraan naaman edessä ei tehnytkään maistamisesta kovinkaan houkuttelevaa. Myös Emma ja Janika uskaltautuivat maistamaan tätä herkkua viimeisenä päivänään Namibiassa, sillä paikalliset olivat vahvasti sitä mieltä, että kotiin ei sitä ennen lähdetä. 

Tällä hetkellä olemme kaikki jo Suomen maaperällä ja kahden viikon karanteenit on vietetty. Paluumatkamme aikaistui koronaviruksen takia hieman. Namibiakin alkoi asettaa matkustusrajoitteita ja lentoja peruttiin jatkuvasti, joten aikaistettu kotiinpaluu oli välttämätön, vaikka se kovasti harmittikin. Myös Suomen ulkoministeriö kehotti meitä palaamaan kotimaahan. Kolmen kuuakuden reissun jälkeen olisi ollut mukavaa nähdä kaikkia ystäviä ja läheisiä, mutta jylläävä pandemia rajoittaa tätä kovasti.

Vaihto Namibiassa aiheutti kulttuurishokin, koti-ikävää, tunteiden vuoristorataa ja järkytyksiä monen eri asian tiimoilta, mutta ennen kaikkea ihan mahtavia kokemuksia ja muistoja. Saimme matkalta uusia ystäviä, joiden kanssa voi jälkikäteen nauraa kommelluksille, jotka eivät tapahtumahetkellä naurattaneet. Reissun päätyttyä voi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta todeta, että kyllä kannatti lähteä. Vaikka olemme vasta palanneet Suomeen, ikävä takaisin Namibiaan on jo iskenyt. Mutta toki ruisleipä, salmiakki ja sauna lämmittävät mieltä ja ruumista täällä Suomen puolella.

- Emma, Emilia & Janika

Home of Good Hope

Suoritimme osan harjoittelustamme Home of Good Hopessa, jota kutsutaan paikallisten keskuudessa soppakeittiöksi. Kyseinen paikka on saanut alkunsa toisen perustajan Monican tyttären kuoltua AIDS:iin ollessaan vain 16-vuotias. Aluksi paikka oli tarkoitettu muutamaa kymmentä HIV-positiivista lasta varten, jotta he saisivat päivittäisen ateriansa. Pikkuhiljaa ruokaa tarvitsevien lasten lukumäärä kasvoi ja nykyään soppakeittiöllä käy satoja lapsia päivän aikana syömässä. Nykyisin lapset saavat ruuan lisäksi pientä terveydenhuoltoa sekä koulutusta soppakeittiön kautta. Home of Good Hope toimii lahjoituksien turvin.

Jokainen lapsi pesi kätensä vadissa ennen ruokailua

Lapset saivat ruuaksi paahtoleipää, jonka väliin laitettiin tonnikalamössöä tai kananmunamössöä

Vierailimme muutamina yksittäisinä päivinä Home of Good Hopessa ja joka kerta meidät otettiin avosylin vastaan. Pääsimme tutustumaan lasten koulutiloihin, auttamaan ruuanlaitossa sekä tietysti leikkimään lasten kanssa. Suurimpia asioita lapsille oli hiuksiemme letittäminen, tatuointien kummastelu ja syliin pääseminen. Toisinaan syleistä tuntui olevan pulaa, niin paljon oli tunkua. Harmillisesti välillä tuntui siltä, että koska lapsia oli paljon, ei kaikille pystynyt jakamaan tasapuolisesti huomiota.

Osallistuimme myös yhteislauluihin ja leikkeihin yhdessä lasten kanssa. Vaikka paikka sijaitseekin keskellä slummialuetta eikä lapsilla ole kirjaimellisesti mitään omaisuutta, lapset olivat erittäin iloisia ja nauravaisia.

Paikallisten lisäksi Home of Good Hopessa oli paljon vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa. Törmäsimme muunmuassa saksalaisiin ja tanskalaisiin. Yksi vapaaehtoisista tanskalaisista oli käynyt soppakeittiössä päivittäin puolen vuoden ajan. Pääsimmekin todistamaan hänen viimeistä päiväänsä Home of Good Hopessa. Tunnelma oli lämmin ja lapset lauloivat yhdessä Monican kanssa hänelle. Lopuksi Monica piti kiitospuheen ja kertoi kuinka tärkeää soppakeittiön toiminnan jatkumisen kannalta on vapaaehtoiset ja heidän panoksensa.

Vaikka emme päässeet tekemään varsinaisia "hoitajan" työtehtäviä Home of Good Hopessa, antoi paikka meille paljon. Jos todellisesta köyhyydestä oli aikaisemmin vain kuullut puhuttavan, nyt sen näki ja koki omin silmin. Silti kaikki ympärillä olevat ihmiset aikuisista lapsiin vaikuttivat onnellisilta ja ilmapiiri oli seesteinen. Kertaakaan emme kokeneet lähtemistä soppakeittiölle taakaksi tai hermoja raastavaksi, niin hyvän kuvan saimme paikasta jo ensimmäisenä päivänämme. Jos kiinnostuit soppakeittiöstä enemmän kuin tiesimme kertoa ja haluat seurailla Home Of Good Hopen kuulumisia, heidät löytää muunmuassa Facebookista.

- Emma, Emilia & Janika

"Mä oon vaa töissä täällä"

Postauksen kuvat eivät herkemmille!!

Meidän ensihoidon opintoihimme kuuluu lyhyt synnytyssaliharjoittelu, jonka me suoritimme Katuturan sairaalassa. Vaikka meillä ei ole vielä kokemusta synnytyksistä Suomessa, osaamme kertoa, että toiminta on täällä hyvin erilaista. Ensinnäkään synnyttävät äidit eivät saa ilmaista kokemaansa kipua ja hoitajat/kätilöt saattavat tästä ilmoittaa esimerkiksi peittämällä potilaan suun kädellään. Olimme jälleen kerran hieman pettyneitä kivunlievityksen tasoon, mutta osasimme kyllä odottaakkin sitä. Äidit eivät myöskään näytä tunteitaan, etenkään positiivisia sellaisia. He eivät hymyile tai kyynelehdi onnesta, lähinnä vain tuijottavat kattoon ilmeettöminä. Synnytys tuntui olevan sekä äideille, että hoitajille suoritus, joka hoidetaan äkkiä pois alta. Myöskään lasten isiä tai muita läheisiä ei synnytyksissä ollut mukana.

Hoitajat eivät juurikaan kerro äideille mitä tapahtuu ja miten esimerkiksi vastasyntynyt voi. Kysyimme myös eräältä osastolla työskentelevältä kätilöltä, mitä hän pitää työstään täällä. Vastaus oli jotakuinkin "emmä tästä oikeastaan tykkää, mä oon vaan töissä täällä". Tämä työmotivaatio paistaakin monista hoitajista, mutta onneksi aina niitä ihania ja motivoituneitakin hoitajia joukosta löytyy. Vaikka koimme synnytysosaston toiminnan aika brutaalina ja olimme monista tavoista kovin kauhistuneita, saimme kuitenkin osastolta arvokasta kokemusta: pääsimme seuraamaan monia synnytyksiä, opimme uusia asioita ja näimme hyvin erilaisen synnytyskulttuurin.

Synnärin leikkaussali sektioiden varalta.

Istukan tutkimista.

Janika ja Emmä kävivät tutustumassa myös Katuturan gynekologian osastoon, joka tosin osoittautui aika hidastemposeksi ja tylsäksi paikaksi, tekemistä meillä ei juurikaan ollut. Mittailimme joitakin vitaaleita ja kirjasimme potilaiden vointeja muutaman kerran päivän aikana. Mieleenpainuvin juttu tällä osastolla oli, kun pääsimme seuraamaan kohdun imutyhjennystä. Potilaan raskaus oli mennyt kesken ja kohtu tyhjennettiin raskauskudoksista. Toimenpide oli potilaan näkökulmasta kivulias ja epämiellyttävä, mutta toimenpiteen suorittanut lääkäriopiskelija oli empaattinen ja oikein pätevän oloinen. Kivunlievityksenä toimi lihakseen pistetty kipulääke.

Vietimme päivystyksen yövuoroissa tammikuun ja helmikuun palkkapäivät. Namibiassa ihmiset saavat palkan kuun viimeinen päivä ja tällöin he myös riehaantuvat. Ihmiset juovat alkoholia, tappelevat, puukottavat toisiaan ja ryöstelevät. Paikalliset hoitajat olivat varoitelleet meitä etukäteen, että palkkapäivät ovat aina verisiä ja kiireisiä. Tämän huomasimmekin erittäin nopeasti jo ensimmäisen yön aikana. Potilaina oli valtava määrä puukotusten, ampumisten, kivitysten ynnä muiden uhreja.

Aiemmin blogissa kerroimme potilaspassien olevan välillä todella epäselviä. Tämä passi herätti hilpeyttä, tuotiinko potilas pahoinpidellyllä lehmällä?

Päivystyksen tanssilattia

Päivystyksen huuhteluhuone

Ensimmäiseltä palkkapäivän yöltä on jäänyt mieleen eräs tilanne. Potilas tuotiin päivystykseen, sillä häntä oli ammuttu kaulaan. Siitä huolimatta potilas oli tajuissaan ja pystyi puhumaan. Hänet siirrettiin nopeasti erilliseen huoneeseen lääkärin käskystä. Potilas nukutettiin, intuboitiin ja kiinnitettiin hengityskoneeseen, sillä hän jäi odottamaan leikkaukseen pääsyä. Emme ehtineet edes poistua kyseisestä huoneesta, kun sinne kiidätettiin toinen potilas. Tätä toista potilasta oli puukotettu muutamaan kertaan, pahin vamma hänellä oli kaulassa. Puukotettu potilaskin nukutettiin sekä intuboitiin ja myös hän jäi odottamaan leikkausta. Lääkäri jäi ventiloimaan potilasta, sillä päivystyksessä on vain yksi hengityskone. Tässä vaiheessa iltaa elettiin noin puoltayötä, joten yö oli vasta alussa. Aamun koittaessa lähtiessämme kotiin, molemmat potilaat odottivat edelleen leikkaukseen pääsyä.

Päivystyksen ainoa hengityskone

Päivystyksessä ollessa Emilia tutustui myös pariin ensihoitajaan ja pääsikin ambulanssin kyytiin. Hän vieraili myös paikallisella paloasemalla, jossa oli yksi ambulanssi sekä yksi paloauto. Paloasemia on Windhoekissa neljä, joista kolme ovat pienempiä ja yksi on isompi pääasema. Emilia kävi myös yksityissairaalan teho-osastolla, sillä yksi potilas siirrettiin lääkärin, sairaanhoitajan sekä parin opiskelijan avustamana Katuturan päivystyksestä yksityissairaalaan. Teho-osasto vaikutti pintapuolin hieman samanlaiselta kuin vanhemmat suomalaiset sairaalat. Tasoero oli huima verrattuna Namibian julkisiin sairaaloihin.

Yksityissairaalan teho-osaston huone

Ambulanssi sisältä

Emma ja Janika puolestaan vierailivat paikallisten ensihoitajaopiskelijoiden koululla. Opetustilat vaikuttivat oikein tarkoituksenmukaisilta ja harjoitusvälineitä ja esimerkiksi simulaationukkeja löytyi aivan kuten meidänkin koululta Suomesta. Pakollisia oppitunteja heillä on neljänä päivänä viikossa ja sen lisäksi he tekevät jatkuvasti työvuoroja esimerkiksi juuri päivystyksessä. Heillä harjoittelut eivät siis tapahdu omissa jaksoissaan kuten meillä, vaan kokemusta hankitaan jatkuvasti teoriaopintojen ohella. Heillä lukujärjestykseen sisältyy liikuntatunteja ja heillä on koululla oma treenialue. Lisäksi tunnilta myöhästyjät joutuvat tekemään esimerkiksi 10 burpeeta. Tällaista liikunnallista aktivointia kaipaisimme osaksi myös meidän opintojamme!

- Emma, Emilia & Janika

Swakopmund

Vietimme yhden viikonlopun Swakopmundissa, Namibian länsirannikolla neljän muun suomalaisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Reissun meille järjesti vuokraisäntämme liikekumppani, joka tarjosi myös loistavaa matkaseuraa. Lähdimme matkaan perjantaina aamuyöstä ja perille saavuimme viitisen tuntia myöhemmin. Matkalla pysähdyimme tankkaamaan auton sekä itsemme. Majapaikkana Swakopmundissa meillä oli oikein viihtyisä ja tilava loma-asunto, joka sijaitsi aivan merenrannan läheisyydessä. Kyytien, majoituksen ja ruokailujen yhteishinnaksi muodostui 3000 NAD, mikä on euroissa noin 190. Tämän lisäksi maksoimme tietysti aktiviteetit erikseen.

Perjantaina perille päästyämme söimme kevyesti lounasta ja lähdimme mönkijäsafarille keskelle aavikkoa. Ajelut kestivät noin kolme tuntia ja lisäksi pääsimme samalla reissulla laskemaan liukureilla dyyniä alas. Hiekkalaskuissa sai mukavat vauhdit, vaikkakin hiekkaa löytyi sen jälkeen joka paikasta. Aavikkomaisemat olivat vaikuttavat ja meillä oli ajellessakin hyvin aikaa ihastella dyynejä, sillä vauhti oli melko hidas. Oppailla taisi olla pientä luottamuspulaa meidän ajotaitoja kohtaan. 😂 Vasta loppumatkasta saimme ajella vähän vauhdikkaammin. Perjantai-iltana meillä oli pöytävaraus Brewer & Butcher -ravintolassa, jota voimme lämpimästi suositella kaikille, sillä ruoka oli herkullista.

Lauantaina aamupalan jälkeen suuntasimme Walvis Bayhin, joka on noin 40 kilometrin päässä Swakopmundista. Siellä ohjelmassa oli meriristeily pienellä paatilla. Näimme risteilyn aikana valtavan määrän hylkeitä, jotka köllöttelivät rantahiekalla ja uiskentelivat aivan veneen vieressäkin. Saimme myös yhden ihmisiin tottuneen hylkeen vierailulle veneen reunalle. Hylkeiden lisäksi näimme flamingoja ja pelikaaneja, sekä neljä delfiiniä, jotka niin ikään uiskentelivat pitkän aikaa veneen lähettyvillä. Veneellä meille tarjoiltiin paikallisia herkkuja, ostereita kera kuohuviinin. Myös muuta suupalaa oli tarjolla, sillä ihan kaikille osterit eivät uponneet. 

Swakopmundiin palattuamme, Emma ja Emilia lähtivät kokeilemaan, miltä tuntuu hypätä laskuvarjolla. Tässä kohtaa muut tytöt suuntasivat baarikierrokselle. Ennen varsinaista hyppyä kävimme jonkinlaisella toimistolla täyttämässä kaavakkeita (joita emme jaksaneet lukea ennen allekirjoittamista) ja maksamassa hypyn. Hintaa hypylle kolmen kilometrin korkeudesta, 30 sekunnin vapaapudotuksella tuli 3800 NAD (240e). Lisäksi hinta sisälsi neljän minuutin mittaisen videon ja 70 valokuvaa. Etenkin videota katselemalla on jälkikäteen hauska palata hypyn tunnelmiin. Laskuvarjolla hyppääminen oli meidän molempien mielestä mahtava ja unohtumaton kokemus. Itse lentokoneesta tiputtautuminen pelotti todella paljon ja kädet tärisivät adrenaliiniryöpystä vielä kauan maahan laskeutumisen jälkeenkin. Maisemat olivat lentokoneesta ja ilmasta katsottuna upeat. Lauantai-iltaa vietimme majoituspaikassamme grilliruokaa ja olutta nautiskellen.

Sunnuntaina ennen paluumatkaa ajelimme jälleen Walvis Bayhin, jossa teimme pienen urheilusuorituksen kiipeillessämme maailman seitsemänneksi suurimman dyynin päälle. Dyne 7 on 383 metriä korkea ja sen päälle voi kavuta loivempaa tai "vähän" jyrkempää reittiä. Ihan omaa tyhmyyttämme valitsimme tietysti jyrkän reitin ja tunsimme tämän jaloissamme sekä keuhkoissamme. Eteneminen oli kirjaimellisesti kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Välillä jopa tuntui, että etenimme vain yhden askeleen eteen ja kolme taakse. Vitsailimme kiivetessämme, että ainoa mikä olisi saanut matkan taittumaan vauhdikkaammin, olisi ollut mustamamba. Tämän huvin jälkeen hiekkaa oli jälleen joka paikassa. Dyynin päällä kiitos seisoi, me emme. Hetken maisemia ihmeteltyämme, muistimme, että alaskin olisi päästävä. Alastulossa tyyli oli vapaa, mutta pakollinen ja näimmekin tyylikkäitä variaatioita aina juoksemisesta kierimiseen.

- Emma, Emilia & Janika